Rakkaat lapseni. Minulta ei aikani päättyessä  tule todennäköisesti jäämään suuria omaisuuksia teille jaettavaksi. Ei että raha korvaisi kipeän menetyksen, mutta jotain lohtua siitä ehkä on. Jääköön minulta teille mitä tahansa, niin olkoon se teille tasapuolisesti. Uskoisin että teidän isoveljenne( yhtälailla minulle rakas) tulee saamaan äitinsä puolen vaarilta sitä omaisuuttakin, joten en tee testamenttia erikseen häntä muistaakseni. 

Meidän kotitalo menee varmaan jyrän alle, myykää tontti pois tai rakentakoon joku teistä siihen uuden ja hienomman kodin. Ihan sama se. Tärkeimpänä asiana tahdon teille kertoa, kuinka rakkaita te olette minulle. Jokainen teistä, yhtä paljon. Olen ylpeä teistä, ja teillä on jokaisella vahvuutenne. Jokainen teistä kirjoittaa oman elämänsä tarinaa, ja olen iloinen että olen saanut olla siinä tarinassa mukana. Jokainen teistä seuraa omia polkujaan, niitä tulee olemaan useampia. Joskus polku on tukittu. Seuratkaa silloin toista, tai tehkää ihan uusi siitä vierestä. Toivon teille rohkeutta elää, uskallusta heittäytyä ja kuunnella vaistojanne. Unelmoikaa, ja tehkää töitä niiden unelmien toteuttamiseksi. Suosittelen isoja ja pieniä unelmia, niitä pienempiä on helpompi lähteä toteuttamaan ja ne antavat uutta voimaa unelmoida lisää. Saa pelätä, saa jännittää. Pyydän teitä yrittämään siitä huolimatta.

Minua sanottiin lapsena ja nuorena hiljaiseksi, ujoksi, laiskaksikin, nössöksi, jopa niinkin pitkälle joku taisi mennä että minusta ei tule koskaan mitään. Kaikki nämä sanotut loukkaukset kertovat enemmän niiden sanojasta, kuin minusta. Olin pitkään ujo ja arka, mutta en siinä negatiivisessa sävyssä kuin mitä niiden sanojat tarkoittivat. En ollut valmis vielä isoihin askeliin. Se päivä tuli kyllä, kun olin. Uskoisin jopa, että niin oli tarkoitettu.

En saanut lukion jälkeen uutta opiskelupaikkaa. Kesätyöksi keräsin vadelmia marjatilalla. En niitä ehtinyt kauaa kerätä, kun sain mahdollisuuden lähteä Englantiin Au-pairiksi. Se onkin jo kokonaan oma tarinansa, mutta edelleen uskon, että niin oli tarkoitettu. Uusi elämä Englannissa oli mahtava kokemus, vaikka olikin koettelemuksia täynnä. Sain mahdollisuuden olla oma itseni, ja ylipäätään selvittää kuka ja millainen olen. Rakentaa ihan oman elämän. Nähdä ihan uusia paikkoja, tutustua uusiin ihmisiin vailla ennakkoluuloja. Oma äitini ja mummuni olivat suurimmat tukeni muutossani Englantiin, he myös uskoivat että jokaisella on omat polkunsa seurattavanaan. <3  

Uskon teihin, jokaiseen viiteen teistä. Tukekaa toisianne. Toivon, että saan olla mukana teidän poluillanne kulkemassa mahdollisimman kauan, ja olla paikalla, kun eniten minua tarvitsette. Ja jos en ole, niin tietäkää että rakastan teitä aina. 

Äiti/Tiisku

Mieheni sai mummun hautajaisten jälkeen sydänifarktin. Hän siitä selvisi kahden pallolaajennuksen myötä. Vuodatin tätä kaikkea parhaalle ystävälleni, ja totesin etten tiedä miten olisin kaiken keskellä kestänyt vielä leskeentymisenkin. Kerroin hänelle, että niin kauan kuin isäsi on vielä maisemissa, olkoonkin kuinka ärsyttävä tahansa, kerro se hänelle. Haluaisin kovasti huutaa omalleni, mutta hän ei ole sitä enää kuulemassa. Läheisiä olen varoittanut jättämästä testamenttia, jossa lapset jäävät eriarvoiseen asemaan. Ikinä en varmaankaan saa tietää miksi isäni näin teki. Ymmärrän että hänen huolensa oli varmasti omassa vaimossa ja alaikäisissä lapsissa, mutta eikö meille muille jäänyt yhtä ajatusta? Kaikki ne tunteet lapsuudesta asti, joissa koin olevani isälleni riittämätön, kelpaamaton omana itsenäni, vyöryivät hyökyaaltoina ylitseni. Kuulostaa ehkä ylidramaattiselta, mutta koin että oma isäni heitti särkyneen sydämeni rippeet maahan ja vielä talloi päälle. 

Vatsaani koski. Siihen oli koskenut siitä päivästä asti, kun menin potkukelkallani isäni luokse mahdollistamaan hänen saattohoitonsa kotonansa. Kuukausien korventelun jälkeen pakotin itseni lääkäriin. Lääkäri ymmärsi loistavasti mistä on kyse, ja suositteli ottamaan yhteyttä mielenterveyspalveluyksikköön. En mennyt. En kestänyt ajatusta kaikkien niiden musertavien ja pelottavien tunteiden sanomista taas ääneen. En halunnut enää itkeä. En halunnut sanoa että en ilmeisesti kelvannut isälleni. En halunnut tuntea itseäni heikoksi menetysten keskellä. Torjumisen strategia ja pullottaminen toi minulle ärtyneen suolen vaivan. Sitä on helppo hoitaa FODMAP-ruokavaliolla. Se, mitä on särkynyt sisältäni henkisesti, ei ole niin helppoa korjata. 

Aloin etsimään ilon lähteitä. Meille tuli uusi kissa. Välttelin isän sisarusten seuraa. Kävin töissä. Autoin äitiäni hankkimaan hänelle koiran. Törmäsin kaupassa tuttavaani, joka kertoi olevansa menossa kohta naimisiin. Innostuin ja lupauduin auttamaan jos jossain suinkin voisin. Säestin häissä laulajaa pianolla. Ajattelin että tästä olisi kiva kertoa isälle, olisikohan ylpeä minusta. Hauskan hääjuhlan jälkeen meni kaksi viikkoa, kun sulhanen äkillisesti kuoli sydänkohtaukseen. Esitimme saman kappaleen hautajaisissa, minkä olimme juuri esittäneet häissä. En päässyt enää karkuun ahdistavaa mustaa pilveä. Mutta missään en ole varmaan koskaan ollut niin hyvä, kuin siinä saamarin pullottamisessa. 

Hautajaisissa olin taas kerran ulkopuolisena. Oma mieleni yritti ymmärtää tapahtumat. Musta verho ympäröi minut, harmaan sakea sumu kulki mukanani. Isäni pappisisko toimitti hautajaisseremonian. En tiedä miten hän onnistui pysymään kasassa. Huomioni kappelissa kiinnitti istumajärjestys, yksi serkuistani lapsineen istui rivissä jolla minun olisi jonkin etiketin mukaan pitänyt istua. Jäimme jonnekin taka-keskialalle. Ihan sama. Silloin 6-vuotias poikani silitti selkääni, ymmärsi hiljaa. Se itketti yhtä paljon kuin suru joka meidän piti kohdata. Mistä se empatian määrä tuohon villiksi lokeroituun lapseen on oikein pakkautunut?!  Toimituksen jälkeen kaikki alkoivat pukea päälle arkun hautaan saattamista varten. Meillä on neljä lasta, joista yhdellä oli pissahätä. Meitä ei odoteltu, emme ehtineet arkun perään vaan olimme taas keskivertosukulaisten keskellä jonon hännillä. Tunsin itseni näkymättömäksi. Tunsin surua puolisisarusteni puolesta, jotka ovat omien lasteni ikäisiä. Siitä huolimatta minulla alkoi olla vaikeuksia ymmärtää miksi lähipiirimme tuntui tahtovan unohtaa että minäkin olin isäni lapsi. Kuten myös isoveljeni. Ei siinä mitään, tuntui että isä itsekin tahtoi sen unohtaa. 

Samaan aikaan kun isäni lähti tästä ajasta iäisyyteen, äitini puoleinen mummuni oli sairaalassa. Mummu oli virkeä 88-vuotias joka oli tähän asti asunut kotona. Sysäsin hautajaisten jälkeen isäni suremisen taka-alalle ja keskityin mummuuni. Mummun kanssa oli kiva jutella, ja hyppäys historiassa vuosikymmeniä taaksepäin mummun kertoessa sota-aikaan ajoittuvaa tarinaansa oli tervetullut pakotie ahdistuksesta, jota yritin peitellä. Emme vielä tienneet mikä mummulla oli, mutta mummu tiesi että kotiin ei ollut enää paluuta. Mummun luona oli hyvä olla, ilman sanojakin se oli aina selvää että veljeni ja minä olimme hänelle hyvin rakkaita. En hennonnut kertoa hänelle isäni jättämästä testamentista, joka repi jo valmiiksi särkynyttä sydäntäni riekaleiksi. Testamentista, jossa olin osallisena, mutta josta ei sanallakaan näkynyt että olin edes olemassa. Tai veljeni. En välittänyt rahasta. Minua söi se tosiasia, että jokainen isän uuden avioliiton lapsesta oli nimetty ja tyttäreksi/pojaksi  mainittu. Murskattu sisäinen minäni näki vain sen, ettei minua ollut sillä paperilla olemassa isäni lapsena. En ollut ollut hänen ajatuksissaan niinä viimeisinä päivinä. Paitsi ehkä sen verran, että tulisin saamaan lain vaatiman minimin hänen omaisuudestaan. Se musersi vielä enemmän ettei isoveljeänikään ollut siellä. Silloin kun tätini soitti ja kertoi isällä olevan vain päiviä elinaikaa jäljellä, hänen luonaan istui lakimiesserkkuni kirjaamassa ylös isän viimeistä testamenttia. Se kaikki alkoi vain olla liikaa, ja tunsin vihan kytevän sisälläni. Oli helpompaa selvitä päivästä toiseen vihaisena, kuin murtuneena. Vahva mielitekoni olisi ollut hyppiä haudalla ja potkia lyhdyt hevonkuuseen. Tyydyin käymään haudalla ja huudahtamaan "mitä hittoa??!! ". Vihakin piti pistää sivuun, tai tunkea sinne uhkaavasti täyttyvään pulloon, kun mummu kuoli pari kuukautta myöhemmin imusolmukesyöpään. Pari päivää mummun hautajaisten jälkeen mieheni sai sydäninfarktin. 

Varmaan kaikkien elämässä on jonkinlaisia ylä-ja alamäkiä aika säännöllisesti. Jossain vaiheessa opin sen pullottamisen, takaiskujen tuoman ahdistuksen, pelon ja surun kätkemisen syvälle sisimpääni sen näyttämisen sijaan.  Oman tähänastisen elämäni suurin pysähdyskohta tuli kolme vuotta sitten, kun makasin kotisohvalla sunnuntai-iltana kuumeessa. Tätini, yksi isäni siskoista ja kummitätini, soitti minulle. Ajattelin että varmaan kyselee kuulumisia, tai että koska mennään käymään. Iloisen rupattelun sijaan täti kertoi, että hän on juuri tullut kotiin sairaalasta muiden sisarustensa ja isäni vaimon ja lasten kanssa. Isälle oli kerrottu sinä päivänä, että hänen sairastamansa leukemia veisi hänet hautaan. Pääni sisällä kaikui ne sanat; pari päivää aikaa... sytostaatit tuhosivat maksan ja munuaiset..kantasolusiirto peruttu. Huomenna pidetään perhekokoontuminen ja toisen (pappis)tätini toimittama kotiehtoollinen isän kotona.

Tähän asti olin ollut optimistinen, uskoin että kyllä kaikki järjestyy. Yhtäkkiä kaikki alkoi murentua. Olin niin järkyttynyt etten kyennyt soittamaan isälle sairaalaan. Olin niin järkyttynyt, etten edes ihmetellyt miksi isä ei ollut soittanut minulle itse, ja miksi kaikki muut olivat olleet sairaalassa käsittelemässä tätä asiaa paitsi minä ja isoveljeni. Tämä asia alkoi syödä minua sisältä päin myöhemmin, kun moni muukin asia alkoi kaatua niskaan. Hyvä kun muistin, mihin aikaan pitäisi olla isällä seuraavana päivänä. Minä, mieheni ja neljä yhteistä lastamme olimme viimeisinä paikalla, muut olivat jo kahvinsa juoneet. Pidättelin itkua koko sen ajan kun olimme siellä. Kuuntelin sumussa kaikki liibalaabat. Kun vihdoinkin pääsin istahtamaan isäni viereen, sain varastettua jonkinlaisen halauksen. Meidän kotona ei ollut ikinä ollut tapana halailla. Isäni totesi jotain sinnepäin, että "sinä kuulut miehesi viereen". Häh? Ikävä tunne, jota olin jo lapsesta asti tukahduttanut, hiipi takaisin. Tunsin olevani riittämätön, ulkopuolinen. Tungin sen tunteen sinne pullooni, ja kiersin korkin kiinni. Sinä iltana isä meni yöksi terveysaseman osastolle.

Seuraavana päivänä, eli tiistaina, isäni vaimo soitti. Oli toivomuksena että isä saisi viettää viimeiset elinpäivänsä kotonaan. Osastolla oli sanottu että se käy, kunhan paikalla olisi kaksi aikuista. Isän sisarukset eivät pystyneet siihen sitoutumaan, joten hän soitti ja kysyi jos minä tekisin sen. Tunsin sen häilyvän, epämiellyttävän tuntemuksen viimeisenä soittolistalla olemisesta, mutta tukahdutin sen ja sanoin totta kai. Sehän on vain järjestelykysymys työpaikan kanssa, jonne en missään tapauksessa muutenkaan olisi kykeneväinen tällä hetkellä menemään. Pakkasin tavarani, ja odotin soittoa koska sopisi mennä, kunhan he olisivat saunoneet. Kymmenen aikaan illalla, 30 asteen pakkasessa potkuttelin isälleni kelkalla. Unohdin kaikki negatiiviset tunteet sillä hetkellä, kun istuimme isän ja hänen vaimonsa kanssa skoolaamassa saunaoluet. Isä oli halunnut odottaa, että olisin paikalla ennen oluen jakamista. Tästä hetkestä oli tuleva toinen sen viikon kantavista hetkistä, jotka tulisivat pelastuksekseni synkimpien ajatusten vallatessa mieleni. Toinen oli se, kun isä viikon päästä maanantai-iltana otti kotisohvallaan viimeisen henkäyksensä vain 61-vuotiaana, ja sen henkäyksen jälkeen puristi kättäni. En tiedä miten se on mahdollista, mutta niin vain kävi. 

Isä haudattiin päivää ennen suunniteltua kantasolusiirtoa. 

Jos tässä ei ollut tarpeeksi ahdistuksen aihetta, niin se olikin vasta alkua..