Hautajaisissa olin taas kerran ulkopuolisena. Oma mieleni yritti ymmärtää tapahtumat. Musta verho ympäröi minut, harmaan sakea sumu kulki mukanani. Isäni pappisisko toimitti hautajaisseremonian. En tiedä miten hän onnistui pysymään kasassa. Huomioni kappelissa kiinnitti istumajärjestys, yksi serkuistani lapsineen istui rivissä jolla minun olisi jonkin etiketin mukaan pitänyt istua. Jäimme jonnekin taka-keskialalle. Ihan sama. Silloin 6-vuotias poikani silitti selkääni, ymmärsi hiljaa. Se itketti yhtä paljon kuin suru joka meidän piti kohdata. Mistä se empatian määrä tuohon villiksi lokeroituun lapseen on oikein pakkautunut?!  Toimituksen jälkeen kaikki alkoivat pukea päälle arkun hautaan saattamista varten. Meillä on neljä lasta, joista yhdellä oli pissahätä. Meitä ei odoteltu, emme ehtineet arkun perään vaan olimme taas keskivertosukulaisten keskellä jonon hännillä. Tunsin itseni näkymättömäksi. Tunsin surua puolisisarusteni puolesta, jotka ovat omien lasteni ikäisiä. Siitä huolimatta minulla alkoi olla vaikeuksia ymmärtää miksi lähipiirimme tuntui tahtovan unohtaa että minäkin olin isäni lapsi. Kuten myös isoveljeni. Ei siinä mitään, tuntui että isä itsekin tahtoi sen unohtaa. 

Samaan aikaan kun isäni lähti tästä ajasta iäisyyteen, äitini puoleinen mummuni oli sairaalassa. Mummu oli virkeä 88-vuotias joka oli tähän asti asunut kotona. Sysäsin hautajaisten jälkeen isäni suremisen taka-alalle ja keskityin mummuuni. Mummun kanssa oli kiva jutella, ja hyppäys historiassa vuosikymmeniä taaksepäin mummun kertoessa sota-aikaan ajoittuvaa tarinaansa oli tervetullut pakotie ahdistuksesta, jota yritin peitellä. Emme vielä tienneet mikä mummulla oli, mutta mummu tiesi että kotiin ei ollut enää paluuta. Mummun luona oli hyvä olla, ilman sanojakin se oli aina selvää että veljeni ja minä olimme hänelle hyvin rakkaita. En hennonnut kertoa hänelle isäni jättämästä testamentista, joka repi jo valmiiksi särkynyttä sydäntäni riekaleiksi. Testamentista, jossa olin osallisena, mutta josta ei sanallakaan näkynyt että olin edes olemassa. Tai veljeni. En välittänyt rahasta. Minua söi se tosiasia, että jokainen isän uuden avioliiton lapsesta oli nimetty ja tyttäreksi/pojaksi  mainittu. Murskattu sisäinen minäni näki vain sen, ettei minua ollut sillä paperilla olemassa isäni lapsena. En ollut ollut hänen ajatuksissaan niinä viimeisinä päivinä. Paitsi ehkä sen verran, että tulisin saamaan lain vaatiman minimin hänen omaisuudestaan. Se musersi vielä enemmän ettei isoveljeänikään ollut siellä. Silloin kun tätini soitti ja kertoi isällä olevan vain päiviä elinaikaa jäljellä, hänen luonaan istui lakimiesserkkuni kirjaamassa ylös isän viimeistä testamenttia. Se kaikki alkoi vain olla liikaa, ja tunsin vihan kytevän sisälläni. Oli helpompaa selvitä päivästä toiseen vihaisena, kuin murtuneena. Vahva mielitekoni olisi ollut hyppiä haudalla ja potkia lyhdyt hevonkuuseen. Tyydyin käymään haudalla ja huudahtamaan "mitä hittoa??!! ". Vihakin piti pistää sivuun, tai tunkea sinne uhkaavasti täyttyvään pulloon, kun mummu kuoli pari kuukautta myöhemmin imusolmukesyöpään. Pari päivää mummun hautajaisten jälkeen mieheni sai sydäninfarktin.