Varmaan kaikkien elämässä on jonkinlaisia ylä-ja alamäkiä aika säännöllisesti. Jossain vaiheessa opin sen pullottamisen, takaiskujen tuoman ahdistuksen, pelon ja surun kätkemisen syvälle sisimpääni sen näyttämisen sijaan.  Oman tähänastisen elämäni suurin pysähdyskohta tuli kolme vuotta sitten, kun makasin kotisohvalla sunnuntai-iltana kuumeessa. Tätini, yksi isäni siskoista ja kummitätini, soitti minulle. Ajattelin että varmaan kyselee kuulumisia, tai että koska mennään käymään. Iloisen rupattelun sijaan täti kertoi, että hän on juuri tullut kotiin sairaalasta muiden sisarustensa ja isäni vaimon ja lasten kanssa. Isälle oli kerrottu sinä päivänä, että hänen sairastamansa leukemia veisi hänet hautaan. Pääni sisällä kaikui ne sanat; pari päivää aikaa... sytostaatit tuhosivat maksan ja munuaiset..kantasolusiirto peruttu. Huomenna pidetään perhekokoontuminen ja toisen (pappis)tätini toimittama kotiehtoollinen isän kotona.

Tähän asti olin ollut optimistinen, uskoin että kyllä kaikki järjestyy. Yhtäkkiä kaikki alkoi murentua. Olin niin järkyttynyt etten kyennyt soittamaan isälle sairaalaan. Olin niin järkyttynyt, etten edes ihmetellyt miksi isä ei ollut soittanut minulle itse, ja miksi kaikki muut olivat olleet sairaalassa käsittelemässä tätä asiaa paitsi minä ja isoveljeni. Tämä asia alkoi syödä minua sisältä päin myöhemmin, kun moni muukin asia alkoi kaatua niskaan. Hyvä kun muistin, mihin aikaan pitäisi olla isällä seuraavana päivänä. Minä, mieheni ja neljä yhteistä lastamme olimme viimeisinä paikalla, muut olivat jo kahvinsa juoneet. Pidättelin itkua koko sen ajan kun olimme siellä. Kuuntelin sumussa kaikki liibalaabat. Kun vihdoinkin pääsin istahtamaan isäni viereen, sain varastettua jonkinlaisen halauksen. Meidän kotona ei ollut ikinä ollut tapana halailla. Isäni totesi jotain sinnepäin, että "sinä kuulut miehesi viereen". Häh? Ikävä tunne, jota olin jo lapsesta asti tukahduttanut, hiipi takaisin. Tunsin olevani riittämätön, ulkopuolinen. Tungin sen tunteen sinne pullooni, ja kiersin korkin kiinni. Sinä iltana isä meni yöksi terveysaseman osastolle.

Seuraavana päivänä, eli tiistaina, isäni vaimo soitti. Oli toivomuksena että isä saisi viettää viimeiset elinpäivänsä kotonaan. Osastolla oli sanottu että se käy, kunhan paikalla olisi kaksi aikuista. Isän sisarukset eivät pystyneet siihen sitoutumaan, joten hän soitti ja kysyi jos minä tekisin sen. Tunsin sen häilyvän, epämiellyttävän tuntemuksen viimeisenä soittolistalla olemisesta, mutta tukahdutin sen ja sanoin totta kai. Sehän on vain järjestelykysymys työpaikan kanssa, jonne en missään tapauksessa muutenkaan olisi kykeneväinen tällä hetkellä menemään. Pakkasin tavarani, ja odotin soittoa koska sopisi mennä, kunhan he olisivat saunoneet. Kymmenen aikaan illalla, 30 asteen pakkasessa potkuttelin isälleni kelkalla. Unohdin kaikki negatiiviset tunteet sillä hetkellä, kun istuimme isän ja hänen vaimonsa kanssa skoolaamassa saunaoluet. Isä oli halunnut odottaa, että olisin paikalla ennen oluen jakamista. Tästä hetkestä oli tuleva toinen sen viikon kantavista hetkistä, jotka tulisivat pelastuksekseni synkimpien ajatusten vallatessa mieleni. Toinen oli se, kun isä viikon päästä maanantai-iltana otti kotisohvallaan viimeisen henkäyksensä vain 61-vuotiaana, ja sen henkäyksen jälkeen puristi kättäni. En tiedä miten se on mahdollista, mutta niin vain kävi. 

Isä haudattiin päivää ennen suunniteltua kantasolusiirtoa. 

Jos tässä ei ollut tarpeeksi ahdistuksen aihetta, niin se olikin vasta alkua..